maanantai 15. toukokuuta 2017

Haluaisin osata kirjottaa tähän jotain hienon korutonta ja suoraa. Haluaisin kertoa mitä mä oikeasti ajattelen, tunnen, käyn läpi, elän. Mutta en mä voi enkä osaa. 

Siksi mä nyt vaan laitan tähän nämä kolme kuvaa. Ne näyttää siltä miltä mä oikeasti näytän. Kaikessa yksinkertaisuudessaan musta tuntuu että mä olen näissä kuvissa. Sillä tavalla muutenkin kuin kuvana. Näissä kuvissa on musta jotain syvempää, jotain olemusta ja sielua. Sitä mitä mä olen juuri nyt. 




sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kaikki kirjottaa tänään äitienpäivästä. Musta tuntuu etten osaa kirjottaa, etten osaa sanottaa asioita joita ehkä haluaisin enkä oikeastaan edes voi niitä tähän kirjoittaa. Mutta sen verran mä voin kertoa että mulla on mun maailman ihanin äiti. Ja meillä oli ihana viikonloppu yhdessä. 


Eilen me vietiin äiti syömään ja elokuviin, käytiin pitkä kirppiskierros vailla minkäänlaista kiirettä. Oli ihanaa olla yhdessä. Tuntui ihan siltä että aika hävisi ja oli vaan kevättä, onnellisuutta ja rakkautta. Perinteitä ei myöskään voitu rikkoa, ja äiti sai kortit ja aamupalan sänkyyn. 


Tuntuu että pienet hetket on kovin tärkeitä, pienistä hetkistä tulee suuria kun mittasuhteet elämässä muuttuu. Se on haikeaa, surullista ja kipeää, mutta toisaalta mittaamattoman arvokasta. 

lauantai 6. toukokuuta 2017

Usein keväisin mulle tulee sellainen olo että haluaisin istuttaa kasveja, haluan vihreyttä ympärilleni, haluan nähdä kun maailma herää eloon, myös omassa kodissani. Jo viime keväänä innostuin ostamaan joitakin kasveja, ja innostuin kun sain jopa joitakin niistä pidettyä hengissä. Vielä lisää innostuin, kun ne kasvit lähti huimaan kasvuun mun aurinkoisilla ikkunalaudoilla. 


Tänä vuonna tää mun viherinnostus on mennyt ehkä vielä ihan uudelle asteelle. Yksi syyllinen tähän on Facebookin Huonekasvit-ryhmä, jossa näkee hirveästi hienoja kasvikuvia ja kuulee vielä hienompia kasvitarinoita. Sieltä saa ohjeita minkä tahansa kasvin kasvattamiseen, vinkkejä ja tunnistusapua tulee jo muutaman minuutin päästä kysymisestä. 


Niimpä mun huonekasvimäärä on lisääntynyt aika paljon nyt kevään aikana. Mulla on puhelimessa lista kasveista joita seuraavaksi haluaisin. Niihin sisältyy tällä hetkellä esimerkiksi menninkäisenlehti, kirjojuoru ja hernevillakko. Olisin varmaan täyttänyt kotini kasveilla johonkin sademetsäpisteeseen saakka jo aikoja sitten, jos mulla ei olisi tuota kanssa-asukkia vähän hillitsemässä tätä mun villitystä. Ehkä ihan hyvä että on. Onneksi se kuitenkin sietää tätä mun innostusta myös. 


Sen lisäksi, että oon ostanut valmiita kasveja kaupasta, niin oon myös varsinkin nyt kevään tullen innostunut kylvämään siemeniä. Tällä hetkellä mulla kasvaa tomaattia, basilikaa ja hernettä. Ainiin, ja on mulla myös (vielä toistaiseksi mitään elonmerkkejä osoittamaton) avokadon siemen mullassa, samoin paprikansiemeniä, ja tuossa ylläolevassa kuvassa vasemmalla näkyvä vihreä heinikko on meidän pääsiäisruoho jonka kylvin popcorninsiemenistä. 


Mä jotenkin nautin siitä että mun ympärillä on vihreää, onhan se ollut mun lempivärikin iän kaiken. Sen lisäksi musta on palkitsevaa ajatella, että saan pidettyä jonkun hengissä. Vaikka kasvit ei ole ehkä samalla tavalla eläviä kuin ihmiset tai eläimet, niin mä kuitenkin näen, että ne on eläviä, ne liikkuu ja kasvaa ja on elossa. Ne tekee mulle jotenkin kauhean rauhallisen ja turvallisen olon. Jokainen kasvi myös tuntuu omanlaiseltaan, en nyt tiedä voiko sanoa persoonalta, mutta kuitenkin. Esimerkiksi tuo ylläoleva rönsylilja. Se on mulle vielä vähän vieraampi, koska se muutti meille kirpputorilta kolmellakymmenellä sentillä vähän aikaa sitten. Sain kuitenkin siinä eläneet banaanikärpäset(?) kaikkoamaan kun käytin sitä suihkussa, vaihdoin uuteen ruukkuun ja multaan ja viritettiin kärpäsansa sen viereen. Niin siitä tuli meidän. 


Tuo mehiruusuke kuvaa jotenkin mua kauheasti, tai siis se on ihan mun näköinen kasvi. Se on niin kerroksittainen. Mun mielestä se myös näyttää niin upealta, erikoiselta, kauniilta ja se on niin hauskan värinenkin. Etsin juuri tuollaista mutten koskaan törmännyt sellaiseen, ja sitten se tulikin vastaan. Olin ja olen siitä niin onnellinen. Monen muun mun kasvin kohdalla on ihan samoin. Tuntuu jotenkin niin palkitsevalta ja onnelliselta kun on se lista niistä toivekasveista eikä osta ihan mitä sattuu vaikka vastaan tulisikin ihan kivoja muita kasveja. Sitten kun saa juuri sen minkä haluaa, niin tuntuu vaan niin kivalta, tuntuu että voisi vaan hyppiä kun on niin iloinen. Mä tosin saatan hypähdellä ilonaiheista muutenkin, mutta silti. Kasvit aiheuttaa mulle ilonpuuskia enemmän kun ehkä vois kuvitella. Tämä mehiruusuke on mun mielestä niin hieno että nyt se on mun blogin bannerissakin. 


Syksyllä ostin Helsingistä kansainvälisiltä markkinoilta pari viikunaa; limoviikunan ja varjoviikunan. Ne molemmat on pieniä vielä, ja ne suuttui kamalasti muutosta ja pudotti kaikki lehtensä. Nyt ne on hiljalleen alkaneet kasvattamaan niitä takaisin, ja olen kauhean onnellinen myös siitä että olen onnistunut elvyttämään jonkun kasvin. Nämä tosin ei ilmeisesti kovin helposti kuolekaan, mutta silti, ne näytti jo niin raasuilta eikä niiden ulkonäössä taida kamalasti kehumista olla nytkään. Silti ne tekee uusia lehtiä, ja jokainen uusi lehti on myös ilonaihe. 


Mulla on aina ollut se käsitys että mä en vaan saa kasveja pidettyä hengissä. Nuorena jo tapoin kerran kaktuksen kun unohdin että se oli olemassa ja löysin sen mun tavaroiden alta. Joskus varmaan pari vuotta sitten hankin nämä onnenbambut eli ruokotraakkipuun oksat. Niiden kasvua on tosi palkitsevaa seurata, koska etenkin aluksi ne kasvoi kamalan nopeasti ja ne oli tosi helppo pitää hengissä. Ne taitaa olla tällä hetkellä mun vanhin kasvi. 


Tällä postauksella ei ollut muuta pointtia kuin se että kasvit on ihania ja mä olen juuri nyt niistä, lisääntyneestä valon määrästä ja keväästä tosi iloinen!

Tänään kävin myös ostamassa parvekkeelle murattia, koska meidän kodin toinen ei-ihan-niin-kasveihin-hullahtanut-kuin-minä -osapuoli toivoi että parvekkeella olisi niitä. Tein niiden istutuksesta videon, vähän höpsö kun olen.


tiistai 18. huhtikuuta 2017

Tässä olen minä. Tässä kuvassa en ole jaksanut laittautua, koska on sunnuntai. Tässä kuvassa silti ihan todella olen minä. Tämä kuva näyttää minulta. 


En oikein tiedä miten tämän tekstin kirjoittaisin. En tavallaan halua kertoa itsestäni liikaa, haluan suojella itseäni joltakin, ja kuitenkin tuntuu että olisi ihan kamalan paljon asiaa. Haluaisin jakaa kaiken. 

Olen viime aikoina miettinyt tosi paljon sitä kuka olen, tavallaan myös sitä mikä olen. Usein haluan vaan taistella kaikkia luokituksia vastaan, olla luokittelematta itseäni mihinkään. Ja silti pohdin mihin kuulun vaikkapa sen perusteella mitä opiskelen, missä olen töissä, mitä sukupuolta edustan tai kenen kanssa elämäni jaan. Jotenkin lokerot tuntuu kuitenkin hyvältä ja turvalliselta. Ainaskin niin kauan kun ne saa itse määrittää ja ne saa jättää taakseen silloin kun haluaa, jos haluaa. 

Mun mielestä on jotenkin helpottavaa katsoa tuota mun kuvaa. En mä koe että se olisi jotenkin kamalan kaunis, se on lähinnä arkinen ja peittelemätön. Mutta musta on helpottavaa huomata että tuo olen minä, eikä se ole pelottavaa. Mä vaan olen mä, tuossa, noin. Mä myös arvostan itseäni nykyään jotenkin eri tavalla. 

Usein musta tuntuu että näytämpä kamalalta. Mutta sitten mä katson vaikka tuota kuvaa ja totean että hei, se olen minä. Voin kuulostaa tyhmältä tai näyttää erilaiselta kuin toivoisin, voi olla etten osaa aina olla taitava kaikessa. Mutta sitten taas toisaalta se olen minä, sekin olen minä. Se joka ei ole aina hyvä. Mä olisin aivan hukassa ilman sitä tyyppiä. Mä olen enemmän turvassa sen kanssa kuin ilman sitä. 

Mun alkaa olla parempi olla itseni kanssa. Mä oon keksinyt jotenkin uusia asioita, löytänyt ja oivaltanut, ihan vaan musta itsestäni. Välillä mulla on aamulla herätessä sellainen olo että nyt mä oon sen tajunnut, nyt elämä on niin paljon kivempaa vaikka se olisikin vaan kahdeksaksi töihin menoa ja neljältä kotiintuloa ja ruuanlaittoa ja opiskelua ja iltapalaa telkkarin edessä ja nukkumista. Mulla on vähän sellainen olo kuin olisin vasta rakastunut, löytänyt jotain uutta. Ja rakastunut mä olenkin, paitsi omaan puolisooni, niin myös itseeni. 

Ei saa siis ymmärtää väärin. Sama minähän mä olen edelleen. Mutta kun tajuaa jotain uutta joka tekee elämästä vaan paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa ymmärtää, antaa itselle sellaisen puolen että asioissa onkin jotenkin järkeä, niin on vaan niin paljon helpompi olla.

Ei se varmaan tarkoita sitä että mun olisi yhtäkkiä helppo tykätä itsestäni, etten yhtäkkiä enää toivoisikaan joskus että voi kun oisin vaikka laihempi tai nätimpi tai sosiaalisesti taitavampi tai fiksumpi muuten vaan. Mutta mä luulen että se tarkoittaa sitä että mun on helpompi alkaa tykätä itsestäni, mun on helpompi hyväksyä myös kaikki virheet osaksi itseäni kun eri tavalla on jotain jonka päälle rakentaa.

Tämä teksti oli aikamoista tajunnanvirtaa ja vieläpä aika sekavaa sellaista. Ehkä halusin että se on täällä olemassa vaan mua itseäni varten, että voin sitten vaikka viiden vuoden päästä katsoa että silloin mä ajattelin tällaisia asioita. Ehkä se antaa jollekin muullekin jotakin. 

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Tänään parvekkeelle tuli kevät. Siellä on niin kaunista, värikästä ja kotoisaa nyt! Odotan ihan kamalasti sitä että on riittävän lämmintä siihen että kukkia voi viedä ulos. Sitten parvekkeella on vielä kauniimpaa. 


Narsissit pärjää jo parvekkeella. Jotenkin tuntuu, että vaikka pääsiäisenä on ollut ulkona kylmä, niin se on saanut sydämen ja mielen asennoitumaan kevääseen. 


Vaikka villasukat vielä on ihan tarpeelliset, niin on jotenkin hurmaavaa kun aurinko jo lämmittää ja päiväkahvit voi juoda parvekkeella. 



sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Tuntuu että meinaan aloittaa jokaisen blogipostauksen listaamalla onnellisuusasioita. Se johtuu varmaan siitä että mun kuvat usein liittyy onnellisiin hetkiin, koska kuka nyt jaksaisi ikuistaa surullisia hetkiä, ainaskaan kovin usein. Uskon, että niihin onnellisiin keskittyminen onkin paljon parempi ajatus. 


Me käytiin tänään kävelyllä, ajattelin mielessäni että kyllä tällaiset sunnuntaikävelyt on kivoja. Tosin vielä tähän aikaan vuodesta voisi ehkä laittaa hanskat käteen ja piponkin vaikka, ja ulkohousutkin olisi ihan hyvä ajatus jos ne ei olisi töissä. Puro kuitenkin liplatti jo ja aurinko paistoi keväisesti. Ja myöhään. 


Tykkään keväästä ihan valtavasti. Myös pääsiäinen on tänä vuonna ollut tosi kiva, vaikka ei kovin pääsiäismäinen ehkä. Ei ole ollut mitään kamalan ihmeellistä enkä ole edes käynyt kirkossa, mutta ylimääräiset vapaapäivät on tuntuneet ihanan pitkiltä ja tarpeellisilta, ja onhan Kalpankin väri kuitenkin hyvin paljon pääsiäisenkeltainen. Me käytiin lauantaina katsomassa jääkiekkoa, en voi uskoa että se oli musta ihan oikeesti tosi kivaa! Nyt suunnittelen musta-keltaraitaisten säärystimien neulomista. 


Musta tuntuu tällaisina päivinä että elämässä on hyvä olla. Vaikka oon tehnyt vähän koulujuttuja ja stressannut niistä, niin enimmäkseen viime päivät on kuitenkin olleet vaan jotenkin niin hyviä. Tämäkin päivä on koostunut kävelyillä käymisestä, kortinpeluusta, koulujutuista, mämmin syömisestä ja saunomisesta. Vaikka se kaikki on tavallaan arkista, tuntuu että niistä kaikista ja monesta muusta rakentuu hyvää elämää. Ja mun elämää. 


Tuntuu myös että nykyään uskallan ajatella itse. Uskallan rakastaa, uskallan olla enemmän minä, uskallan puhua asioista, osaan sietää asioita enemmän, osaan olla välittämättä enemmän. Uskallan haaveilla itse, uskallan epäillä, uskallan jotenkin elää. 


Tässä postauksessa on kamalassa sekametelisopassa tosi paljon asioita. Päätin ettei se tällä kertaa haittaa. Sillä tätä mun elämä vaan on. Ja jos mietin, niin siitä saa kyllä olla tosi iloinen. Tätäkään postausta mun ei kyllä pitänyt päättää mihinkään kiitollisuus-juttuun tai muutenkaan kliseiseen positiivisuuteen, mutta syy siihen että niin meinaa käydä joka kerta juontaa varmaan siihen että mun elämässä on niin monia hyviä asioita. Ja mä alan vihdoin tajuta niitä ihan eri tavalla. 


Oon varmaan jotenkin oppinut olemaan kiitollinen. 

Ja vähän myös kasvanut aikuiseksi. 

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Tänään meille muutti peikonpähkinän oksia, ja olen tosi iloinen niistä. Ne on niin hienoja. Kirppikseltä löytyi myös kivoja ruukkuja. On ihanaa iloita pienistä asioista, vaikka oikeestaan ajattelen että pienten ilonaiheiden takana on jotain suurta. Niinkun vaikka näiden peikonpähkinän oksien. 

Niiden takana on se, että lauantaina on mahdollisuus vähän huvikseen vaan käydä Prismassa. On mahdollisuus ostaa kaupasta oksia, siis ihan oikeesti ostaa oksia vaikka niitä kasvaa pihalla puussa. Onhan ne tietenkin erilaisia oksia, mutta silti. Mulla on mahdollisuus käyttää muutamia euroja ihan vaan nätteihin oksiin. 

Mulla on myös koti mihin voin tuoda ne oksat. Koti jonka jaan mun rakkaan kanssa, ilman että meille aiheutuu siitä mitään vaaraa että rakastetaan toisiamme ja halutaan elää yhdessä. Meillä on koti jossa on valoisaa, kaunista, siistiä ja hyvä olla. 


Allaoleva kuva on otettu viime viikolla. Sammutettiin valot ja sytytettiin kynttilät koska oli earth hour. Juotiin viiniä joka on jopa mun mielestä hyvää, vaikken yleensä tykkää viinistä. Varmaan se johtuu nätistä pullosta ainaskin osittain. Ehkä lauantai-ilta viinipullon kanssa kynttilöiden valossa on sekin elämän pieni ilo. Senkin takana on kuitenkin aika paljon suuria asioita, jos miettii. 

Mulla on ollut mahdollisuus sammuttaa kaikki valot, joita oli muuten päällä aika monet. Mä voin pitää niin monia tunnelma- ja jouluvaloja päällä iltaisin kuin haluan. Voin sytytellä kynttilöitä kotona ihan vaan huvikseen, voin ostaa niitä lisää kaupasta aina kun tarvitsen, ja voin juoda puolisoni kanssa pullollisen kaunista viiniä silloin kun haluan. 


Joten vaikka välillä on paljon tekemistä, liikaa tekemistä, ja vaikka välillä väsyttää, turhauttaa, stressaa ja ahdistaa, niin usein kuitenkin on hyviä hetkiä. Enemmän kun huonoja. Vaikka välillä tuntuu että eihän tällä alalla tienaa mitään, ja että eihän tässä ole mihinkään varaa, niin välillä voisi silti muistaa, että mulla on kuitenkin varaa monin verroin elämänarvoiseen elämään. Mulla on varaa hyvään elämänlaatuun. 

Varmaan se hyvä elämänlaatu johtuu osittain mun omasta ajattelutavasta, mun tavasta elää. Siitä että kirppis on kiva ja kalleinta ei todellakaan tartte saada edes oikeesta kaupasta. Mutta suurimmilta osin mä olen saanut tällaisen hyvän elämän lahjaksi, ja vaikka mun mielestä kaikilla on oikeus valittaa, ahdistua, turhautua, stressata ja olla surullisia sekä toivoa parempaa, niin joskus voisi vaan hiljentyä sen ajatuksen ääreen että niin, kaikkihan on kummiskin tosi hyvin vaikkei mikään enää koskaan muuttuisikaan.