30. syyskuuta 2017

Syksy on ihana, ja tuntuu että se on vasta ihan kunnolla alkanut. Nyt vasta on löytynyt kauniita lehtikasoja ja syksyvaloa. Toivottavasti syksyn tuntu toisi mullekin energiaa, se on nimittäin ollut vähän hukassa viime aikoina. 


En oo tainnut pitkään aikaan kirjoittaa siitä mitä mulle kuuluu. Se varmaan johtuu siitä, että ei mulle oikein kuulu mitään mistä osaisin kirjoittaa. Syyskuu on ollut tosi vaikea, onneksi tänään on sen viimeinen päivä. Se on vähän harmi, koska syyskuu on mun lempikuukausi vuodessa. Tänä vuonna olen kuitenkin ollut tosi väsynyt. Alla on kuva jossa näytän tosi paljon sosionomilta (mutta ehkä se on ihan hyvä, kun sellainenhan musta pitäisi tulla). 


Syyskuussa oon miettinyt aika monenlaisia asioita. Oon käpertynyt kuoreeni, ollut hiljaa, itkenyt salaa ja paljon, väsynyt ja yrittänyt siirtää ikäviä asioita pois mielestä. Se ei ole ollut hyvä juttu, sellainen sulkeutuminen. Se on tehnyt vaan kaikesta vaikeaa. 


Musta on pitkään tuntunut että mä vaan hymyilen ja olen normaali ja iloinen, jaksan, vaikka oikeesti en jaksaisi enää yhtään. Vaikka oikeesti ei hymyilyttäisi. Ja sitten on semmoisia ristiriitaisia hetkiä kun mua hymyilyttääkin, mutta samalla haluaisin itkeä vaan ja tuntuu että se hymy voisi kuolla mistä tahansa pienestä vastoinkäymisestä. 


Mutta mulla onneksi on vierelläni maailman ihanin tyyppi, ja se tekee elämästä paljon parempaa. Ei helppoa, mutta yksinkertaisesti parempaa. No joskus ehkä vähän helpompaakin. 


Tuntuu oudolta, että tavallaan mä olen oppinut olemaan itseni kanssa paljon enemmän. Mä tykkään ajatella itseäni. Että tältä mä näytän, tällaiset vaatteet mulla on, hei katos kun mulla on silmälasit, mä oon 25-vuotias, mä opiskelen tätä ja teen tuota työtä ja meillä on tällainen koti ja tällainen mä olen. Silti mä välillä, tai oikeestaan melkein aina tällä hetkellä, käyn läpi sellaista suurta myllerrystä joka liittyy nimenomaan muhun. Siksi kai kaikki onkin vähän hankalampaa nyt. 


Mä rakennan jotain uutta. Tai ehkä mä rakennan jotain sellaista jonka aikaisemmin olen joutunut tuhoamaan, mutta jota mä tartten, joka kasautuu itsestään. Haluan edesauttaa sen kasautumista. Siinä on paljon tekemistä, ja siksi mä olen niin väsynyt välillä. Toisaalta myös superinnoissani. Mun elämä on vähän kuin vuoristorataa tai isossa keinussa keinumista just nyt. 


Me käytiin tänään aamupalalla Mummolakahvilassa, jonka oikea hieno nimi on näköjään Kaffeteria Mummola. Se on yksi Kuopion ehdottomasti parhaista kahviloista, ellei jopa paras, ja heti sisälle astuessa tulee lämmin olo. Yleensä me ei todellakaan käydä aamupalalla kahvilassa, ei edes lauantaisin, mutta tänään vaan tuntui siltä. Joskus voi vaan tehdä niin kuin tuntuu. Ja se kannatti, päivä alkoi loistavasti! 

Me syötiin suolaisia vohveleita. Niiden kaveriksi saa valita salaattia. Mun suosikki on ehdottomasti fetasalaatti, mutta kun tänään oli tarjouksessa lohisalaatti jonka kaveriksi sai appelsiinimehua niin päädyttiin ottamaan sitten sitä. Palvelu on tuolla aivan ihanaa ja koko kahvila on sisustettu tosi söpösti ja mummolamaisesti. Niin ja saa sieltä muutakin kuin vohveleita, esimerkiksi keittoa jos on ruokanälkä, ja vitriini kassalla on täynnä toinen toistaan ihanampia kakkupaloja ja muita leivonnaisia. 

Tästä tuli tällainen hehkutuspostaus, mutta en oikein mahda muuta. Eikä tää ees ollut maksettu mainos. Tää vaan oli sellainen täydellisen kiva ja hyvä hetki elämässä jonka halusin jakaa. 





Niin ja tämän paikan löytää osoitteesta Puijonkatu 27, Kuopio. 

18. syyskuuta 2017

Täytin perjantaina 25 vuotta, ja sen sijaan että laittaisin kaikki mahdolliset synttäriviikonloppukuvat tähän postaukseen, laitankin vain tämän yhden. Vaikka kameran laukaisinta en ollut painamassa itse, niin koen, että tämä on tavallaan omakuva. Tämä kuva kertoo paljon siitä miten näen itse itseni. 

Jotenkin musta tuntui yllättävänkin hämmentävältä ja tärkeältä ajatella että mä olen nyt tämän ikäinen. Kyselyihin vastasin että ei mulla nyt oo sen oudompi olo kun edellisenäkään päivänä, mutta kyllä mulla oikeastaan on. Tuntuu että olisin yhtäkkiä oikeasti aikuinen. Tuntuu että pitäisi olla jotenkin valmiimpi kuin olen. 

Viime aikoina en ole ollut valmis mihinkään. En ole sunnuntai-iltaisin valmis töihin, en ole valmis surullisiin uutisiin enkä ole valmis uskaltamaan. En tunnu olevan valmis kouluun enkä unelmiini (koska en edes tiedä mitä ne on), enkä oikein ole valmis luottamaan ja luovuttamaan. Sen sijaan yritän, jaksan, puren hammasta ja kestän. 

Tämä kuva sitten. Siinä on mun mielestä jotenkin suurta rauhaa, sellaista mitä kaipaisin ehkä enemmänkin, mutta jota toisaalta uskon mussa jo olevankin kun vaan antaisin sille enemmän tilaa. Siinä on jotain haaveilevaa, jotain oivaltavaa, mutta silti juuri mua, jotain tuttua ja jotain aitoa, jotain läpinäkyvää. En edes löydä sanoja. Mutta siinä mä joka tapauksessa oikeasti olen. 


Elämä tuntuu nykyään kummalliselta. Välillä en ihan meinaa ymmärtää että tämä on oikeasti mun elämä, tässä näin. Että vaikka kaikki on muuttunut, niin se ei välttämättä ole huono asia. On paljon hyvää ja kaunista, on paljon asioita joille elää. Silti mä vasta opettelen, vaikka olenkin nyt oikeammin aikuinen kuin ikinä ennen. Ei musta kai koskaan valmista tulekaan. 

16. elokuuta 2017

Näissä kuvissa olen minä. En uskalla selittää sitä sen enempää, mutta kaikessa. 

Katseessa, jokaisessa virheessä, ajatuksessa, paidan ruudussa, kovassa kalliossa ja hymyn pilkahduksessa. Ahdistuksessa, luovuttamisessa, vahvuudessa, ihan oikeesti ihan kaikessa. 




15. elokuuta 2017

Me käytiin tänään eväsretkellä. Ulkona oli kaunis ilma, joten pakattiin eväät reppuun, hypättiin pyörän selkään ja ajettiin rantaan kallioille. Siellä oli ihanaa. 

Eväät oli tosi hyviä, ja mun mielestä on tärkeää leikkiä kesälomaa iltaisin kun pääsee töistä ja tehdä asioita vaikka kuinka olisi töissä ja opiskelisi. Tänään loppuukin tavallaan mun toinen kesäloma kun koulu alkaa jälleen huomenna. Töissä olen kyllä käynyt jo monta viikkoa. 


Vielä tärkeämpää kuin hyvät eväät ja ihanat pienet täydelliset hetket on hengittäminen. Se kun voi maata kalliolla edes hetken ja katsoa taivasta ja miettiä miten suuri se on. Se on suuri. Kun kuuntelee aaltoja ja yrittää olla välittämättä muista ihmisistä jotka välillä eksyy paikalle. Kun oikeesti sillä hetkellä vaan hengittää ja unohtaa kaiken muun. Jos voi unohtaa edes sekunniksi niin se riittää. 





29. heinäkuuta 2017

Me käytiin Riiassa. Siellä oli ihanaa, ja sen takia tämä postaus on tosi pitkä ja siinä on paljon kuvia. 

---

Ollaan puhuttu monta kertaa siitä, miten ihanaa olisi lähteä yhdessä ulkomaille, melkein mihin vaan. Tähän mennessä meidän yhteiset ulkomaanmatkat rajoittui yhden yön reissuun Tallinnaan viime syyslomalla, joten sitä ei melkein edes lasketa. Kesäkuussa vastaan sattui kuitenkin aika hyvä matkatarjous, ja päätettiin lähteä Riikaan. 

Matka toteutettiin siis aikalailla kokonaisuudessaan bussilla, mikä näin jälkikäteen ajateltuna ei ollut todellakaan hyvä idea. Ensin ajeltiin Kuopiosta Helsinkiin (lähtö keskellä yötä), välissä istuttiin pari tuntia laivassa minkä jälkeen köröteltiin Tallinnasta Riikaan. Tuntui ettei matka lopu koskaan. Oli vaikea saada nukuttua bussissa minkä lisäksi bussi oli viimeistä paikkaa myöten ihan täynnä eli oli tosi ahdasta, ja päästiin perille ihan äärettömän väsyneinä. Laivassa oli kuitenkin superhyvää ruokaa. 








Meidän hotellin nimi oli Hanza Hotel, ja valittiin se sillä perusteella että se oli halvin mahdollinen vaihtoehto matkaa varatessa. Hotelli sijaitsi noin kilometrin päässä Riian vanhasta kaupungista, mutta loppujen lopuksi se ei oikeestaan haitannut. Kävelymatka ei tuntunut liian pitkältä, ja nähtiin varmaan enemmän paikallista elämänmenoa kuin jos oltaisiin majoituttu ihan keskustassa. 

Hotellista itsestään ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Aamupala oli hyvää, henkilökunta ystävällistä ja kielitaitoista, hotelli itsessään oli siisti ja idyllinen sekä kivan pieni. 



Vanha kaupunki muistutti jossakin määrin mun mielestä Tallinnaa, mutta ei kuitenkaan. Se oli sokkeloinen ja aika laaja, tai sellainen kuva mulle siitä jäi. Vanhassa kaupungissa ruoka oli kallista niin kun melkein kaikki muukin. Kaunista siellä kyllä oli, vanhoja ja värikkäitä taloa, mukulakivikatuja ja hienoja rakennuksia sekä nähtävyyksiä. 

Kierreltiin vanhaa kaupunkia ensimmäisenä päivänä, ja hypättiin jopa turistiajelun kyytiin, se oli aika hauskaa. Loppujen lopuksi taidettiin kuitenkin olla molemmat sitä mieltä, että on paljon kiinnostavampaa koittaa etsiä niitä paikallisten kohtaamispaikkoja ja pieniä omantyylisiä ravintoloita, kauppoja ja kahviloita kuin pyöriä ympyrää (pahimmassa tapauksessa suomalaisten) turistien keskellä ja maksaa ylihintaa kaikesta. Joten loppujen lopuksi meidän vanhan kaupungin kiertely oli aika vähäistä, tosin oltiinhan me Riiassakin vain kolme päivää. 





Yksi mieleenpainuvimmista asioista koko matkalla oli Riga Ghetto and Latvian Holocaust Museum joka löydettiin ihan vahingossa kun ensimmäisenä aamuna lähdettiin etsimään reittiä vanhaan kaupunkiin päin. Museo sijoittui periaatteessa ulkotilaan, mutta näyttelytiloina toimivat sekä sisätilat, ulkotilat että pihalla sijaitseva vanha junanvaunu. Museo oli ilmainen, mutta sinne sai jättää vapaaehtoisen lahjoituksen. Luulen, että museo olikin kasattu ja sitä kunnossapidettiin jätettyjen lahjoitusten voimin. 

Museo oli selkeästi koottu melko pienellä budjetilla, mutta äärettömän hyvin, kekseliäästi ja kauniisti. Mua käynti tuolla museossa kosketti ihan tosi paljon. Tuntui uskomattomalta päästä osalliseksi ihmisten tarinoita, nähdä konkreettisesti mitä holokausti on ihmisille tarkottanut. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka! 





Kiinnitin heti ensimmäisenä päivänä huomiota siihen, miten paljon ränsistyneitä taloja tuli vastaan. Keskusta-alue oli ehkä siistimpi, ja siellä taloja oli kunnostettu enemmän. Koska meidän hotelli ei kuitenkaan sijainnut keskustassa, nähtiin vähän myös tätä toista todellisuutta. Sanoin monta kertaa, että tuossa talossa ei kyllä varmasti asu ketään, ja sitten saatiinkin todeta että kyllä siellä asuu, ja taloista ulos kävelevät ihmiset ei poikenneet mitenkään ulkonäöltään kenestä tahansa ihmisestä. Jotenkin se yllätti, koska Suomessa monet noista taloista olisi varmasti luokiteltu asuinkelvottomiksi. 



Meidän ensimmäisen päivän ruokapaikan nimi oli La Kanna, ja se oli ruokapaikoista mun koko reissun suosikki. Paikka oli viihtyisä ja kaunis, ruoka oli älyttömän hyvää ja tosi edullista (syötiin pääruuaksi molemmat pastaa ja mun pasta oli pinkkiä!) ja myös tarjoilija oli kiva. Jos oltaisiin oltu reissussa pidempään, niin aivan varmasti olisin halunnut käydä täällä syömässä vielä uudelleen. 

Yleensä mulla ei ole tapana valokuvata ravintoloiden vessoja (tai muitakaan), mutta täällä oli niin söpö vessa että mun oli ihan pakko ottaa siitäkin kuva. Kattokaa vaikka! 






Päivänä numero kaksi päätettiin lähteä käymään Jurmalassa. Se on kaupunki noin 25km Riiasta, ja ihmiset matkustaa sinne pääasiassa ihanan 30km pitkän hiekkarannan takia. Tai niin me ainakin tehtiin. Meidän matkanjärjestäjä olisi tarjonnut ohjattua kiertoajelua Jurmalaan maanantaina, mutta päätettiin että halutaan lähteä sinne itse omalla aikataulullamme kaikessa rauhassa (heh ja paljon halvemmalla). 

Vaikkei muuten suunniteltu reissuamme kamalasti ylipäätäänkään, niin Jurmalaan oltiin päätetty mennä jo ennen reissuun lähtöä. Oltiin myös tarkistettu netistä, että bussilla sinne pääsee ja halvalla. Kun sitten yritettiin mennä ostamaan bussilippuja kioskista, sanoi myyjä meille ettei todellakaan kannata käyttää paikallisia busseja koska ne on hitaita ja junalla pääsee paljon nopeammin ja mukavammin perille. 

Juna itsessään oli kuitenkin kokemus sekin, ja ainaskin näihin paikallisjuniin verrattuna suomalaiset junat on aika hienoja ja uusia. Ihmisiä oli ihan kauheasti eikä kaikille millään riittänyt istumapaikkaa. Juna kilkatti ja kolisi ihan mielettömästi lähtiessään liikkeelle ja pysähtyessään, mutta perille päästiin kuitenkin. 



Loppujen lopuksi me sitten jäätiinkin junasta pois vähän väärällä asemalla, kun ei oltu tutkittu karttaa tarpeeksi ja oltiin tulkittu juna-aseman aikataulua vähän väärin. Heti kun nähtiin rantaa (ja sitähän riitti), niin ei kuitenkaan haitannut yhtään että oli hyvä syy kävellä pari kilometriä lämpöisessä rantavedessä. 

Jurmalakuvia on ihan kamalasti, mutta en osannut ollenkaan karsia näistä pois mitään. Se päivä tuntui niin onnelliselta kun sai vaan kävellä meressä, kuunnella aaltoja ja olla ajattelematta yhtään mitään muuta. Suurin huoli oli että missä syötäis, ja hiekka oli niin hienoa että tuntui vaikealta ymmärtää että sitä oli siellä niin järkyttävän paljon. 

Mä en ole mikään aurinkoihminen enkä kyllä myöskään osaa uida kamalan hyvin, mutta tuona päivänä mä nautin ihan kauheasti siitä että oli hyvä sää ja ihan lämminkin ja saatoin hyppiä aika korkeissa aalloissa. Siltä tuntui vapaus, enkä mä vaan voinut olla nauramatta ääneen kun hypin yksin vedessä ja katsoin merelle. 

Illalla kyllä sitten huomasin että olin palanut pohkeista ja polvitaipeista tosi pahasti, se kipu oli kamalaa. Palan auringossa ihan kauhean herkästi, ja siksi mä olenkin koko ajan rasvaamassa itseäni eikä mun aurinkorasvan suojakerroin oikeastaan koskaan ole alle 50. Taisi kuitenkin käydä niin että unohdin kokonaan rasvata mun jalat kun en mä niitä Suomessakaan rasvaa kun en mä ikinä ota aurinkoa ja mulla on yleensä aika pitkät housut. Seuraavat kaksi päivää olisi varmaan pitänyt levätä, mutta ihan kun mä nyt olisin levännyt meidän loman viimeisen Riika-päivän. Kaikesta rasvauksesta ja hoitoyrityksistä huolimatta bussimatka oli ihan tuskaa ja mun jalat oli niin turvonneet ja kipeät että ihan pelotti. Nyt onneksi tilanne on jo parempi. 

Mutta siis muuten oli aika täydellinen päivä, nämä kuvat ehkä kertoo siitä paremmin kuin mitkään sanat! 














Seuraavana eli viimeisenä päivänä oltiin päätetty kävellä vaan vähän mun jalkojen ja yleisen väsymyksen takia. Se päätös ei kuitenkaan oikein pitänyt, vaan käveltiin lähes saman verran kuin muinakin päivinä. Keskimäärin meidän päivien kävelysaldo taisi olla noin 12km per päivä. 

Lähdettiin tutustumaan vähän vielä kauemmas kaupungista, eli käveltiin hotellilta katsottuna pois päin kaupungista toisin kuin muina päivinä. Heti ensimmäisen kulman takana oli kyltti jonka kohdalla kaivettiin google käntäjä esiin ja todettiin että siinä oli jonkin sortin kirjakauppa. Mä rakastan kirjakauppoja ja toivon löytäväni niitä myös Riiasta, joten lähdettiin vähän epäileväisin mielin katsomaan mitä sieltä löytyisi. 

Vaikka tuo talo itsessään ei näytä kovin ihmeelliseltä, kätki se sisäänsä ihan tosi suuren venäläisen kirjakaupan. Kaikki kirjat oli siis venäjäksi, mikä nyt ei sinällään ole ihme, koska Latviassa puhutaan tosi paljon venäjää (Wikipedian mukaan useampi ihminen Latviassa osaa venäjää kuin latviaa). Venäjä ei toki meiltä taivu, mutta kaupassa oli myös kiva muistikirja-koulutarvikeosasto, ja löydettiin molemmat sieltä kivat vihot. Täällä käytyämme todettiin, että parhaat paikat kyllä oikeasti näköjään löytyy aina sattumalta, pitää vaan ennakkoluulottomasti uskaltaa mennä katsomaan. 



Googlettelin tiistaina paikkoja joita paikalliset suosittelisi turisteille, ja löysinkin pari kivaa. Koska yritettiin mukamas kävellä vähän vähemmän, poikettiin vain yhdessä, ja se yksi olikin kyllä ihan paras valinta. Löydettiin paikka nimeltään Niceplace, jonka nimi ei paikkaa oikein paremmin voisikaan kuvata. 

Kyseessä oli yhdistetty kirja-/käsityökauppa ja kahvila. Niceplacesta sai tavallaan turistikrääsää, kuten esimerkiksi Riika- ja Latvia-aiheisia kortteja, mutta ne oli tosi kauniita eikä semmoisia perus turistikortteja ollenkaan. Ostettiin itsellemme matkamuistoksi myös lasinalusia. Koska kyseessä oli kirjakauppa, oli myynnissä myös paljon kirjoja ainaskin latviaksi ja englanniksi. Yhdessä nurkassa oli taideateljee. 

Jäätiin tottakai istuskelemaan ja nauttimaan tunnelmasta. Viini maksoi kolme euroa ja suklaaraakakakku kaksi, molemmat oli tosi hyviä. Töissä oleva tyyppi oli äärettömän ystävällinen ja ihana, ja jos asuisin Riiassa, tuo olisi mun kantapaikka aivan varmasti, olisi mun tarkoituksena sitten lukea kokeisiin, nauttia vapaapäivästä tai tavata ystäviä. Jotain tällaista mä matkustelulta nimenomaan kaipaankin. 





Kirjoiteltiin myös löytämämme kauniit kortit ja lähetettiin ne. Pari säästettiin kyllä itsellemme, ja tänään laitoin ne jo jääkaapin oveen.



Viime yönä saavuttiin kotiin ihan äärettömän väsyneinä. Riiasta bussikuljetus kohti Tallinnaa lähti kello kahdeksan. Tallinnassa oltiin kahden pintaan, minkä jälkeen laiva lähti kuudelta kohti Helsinkiä ja Kuopiossa oltiin yöllä puoli neljän aikaan. Todettiin, että Riika oli ihana, mutta seuraavan kerran kun sinne halutaan matkustaa, niin lähdetään kyllä lentokoneella. 

Ehdottomiksi kohokohdiksi mä nimeäisin meidän lomassa Niceplacen, La Kannan, Jurmalan rannan ja holokaustimuseon. Tykkäsin myös latvian kielestä, meidän hotellista, hyvästä säästä, ihanasta yhdessä vietetystä ajasta ja valokuvien ottamisesta. Latvialaiset ihmiset oli kivoja ja osasi paremmin englantia kuin etukäteen luulin. Riiassa en törmännyt yhteenkään sukupuolitettuun vessaan (paitsi juna-asemalla ja Jurmalassa yhteen), mistä erityisen iso plussa, vaikka se olikin varmaan tahatonta. Huomasin myös, että latvialaiset taitaa tykätä aika paljon valkosipulista. Se ei kyllä haitannut, koska niin mekin. 

Kiitos Riika, toivottavasti tavataan vielä!